Viime sunnuntaina yhdet vanhat kaverit tulivat kaymaan Malawissa. Iltapaivalle oli buukattu hengailua heidan kanssaan tassa aika lahistolla, mutta siipalla oli tarkea tekeminen (=jalkapallon katselu) kesken, enka jaksanut odotella pelin loppumista. Sattui olemaan harmaa, mutta kuiva paiva, ja tajusin, etta kerrankin voisimme kavella Tirpan kanssa maaranpaahaamme. Kaveleminen oli niin nastaa (hiertavista kengista huolimatta), etta paatin harrastaa sita useammin.

Niinpa kuluneella viikolla pakkasin neidin kahtena iltana vaunuihin toiden jalkeen. Puoli kuudelta ei viela ole pimeaa, mutta aurinko ei paista enaa kuumasti eika palamista tarvitse samalla tavalla hysteerisesti varoa kuin paivasaikaan. Kellonaika tosin rajoittaa pahasti kavelyn pituutta, silla kotona on oltava katannossa kuudelta tai hyvin pian sen jalkeen.

Tana aamunakin oli ihanan pilvista, joten paatin oikein pitkalle lenkille. Aurinko pilkisteli aina valilla, mutta ilma tuntui kohtalaisen viilealta. Varustin Tirpan pitkahihaisella, pitkilla housuilla ja hatulla, paljaaksi jaaneen ihon valelin lasten aurinkorasvalla. Itseani en tietenkaan musitanut suojata mitenkaan. Arvatkaa vaan, olisko kavelyn aikana pilvista? Joo ei ollut. Neiti nukkui tyytyvaisena karryissaan silla aikaa kun mutsi hankki auringonpistosta. Mutta kylla teki kutaa. Oltiin kapottamassa yhteensa 1h 20 min, mika taitaa olla pisin aika taalla yhtajaksoisesti ulkona sitten viime vuoden maaliskuun... Syksylla oli paivisin ihan liian kuumaa ja aurinkosita ja iltaisin olin duuni jalkeen kuollut. Mutta kylla taa tasta taas lahtee: talle illalle suunnittelin jo toista, vahan lyhyempaa vaunulenkkia!

Tulin eilen illalla kotiin lyhyelta, mutta sitakin intensiivisemmalta kenttamatkalta. Tiistai-aamuna lennahdimme kollegan kanssa Blantyreen ja suuntasimme autolla valittomasti Nenoon, yhteen Malawin vahiten urbanisoituneista alueista maan lounaiskolkassa. Tapanani on yleensa aloittaa kauimmaisesta kohteesta, talla kertaa sinne kesti Blantyresta 5 tuntia autolla. En voi kun ihmetella/ihailla ihmisia, jotka sinnikkaasti pysyttelevat kotiseudullaan kaukana vuorilla, Mosambikin rajalla. Palveluita ei ole mailla eika halmeilla, maakunnan paakupunkiin kestaa tunteja (eika mitaan kulkuyhteyksia oikeaastaan ole) eika Nenon kauppalankaan (Neno ei todellakaan ole kaupunki, mutta ei ehka ihan kylakaan) palveluita voi menna hirveasti hehkuttamaan. Sairaala sielta loytyy, tosin ilman ainoatakaan laakaria. Siinapa se sitten olikin.

Paivan aikana ehdimme ainoastaan neljaan kouluun ja siita huolimatta olimme takaisin Blantyresta vasta illalla kahdeksan jalkeen. OIkeasti emme saisi matkustaa kuuden jalkeen, mutta minkas teet kun paluumatka oli viela kesken... Nenossa ei ole yhtaa asvalttitieta, lisaksi maakunta on erittain makista ja tiet joko mutaa tai kivea (lue: tiella on valtavia murikoita). Kiviset tiet ovat lahina hitaita, mudassa sen sijaan nain sadekauella on enemman haastettta. Jouduimmekin suosilla jattamaan 3 koulua valiin, silla emme kerta kaikkiaan paasset makea ylos edes nelivedolla.

Keskiviikon vietimme anivarhaisesta Phalombessa, eli Mosambikin toisella rajalla (siis kaakkois Malawissa). Phalombekin on todellista puskaa, mutta litteaa sellaista. Valimatkat ovat pitkia, mutta vaestontiheys ainakin silmamaaraisesti oli todella paljon suurempa kuin Nenossa. Valkoiset vieraat taitavat olla siella(kin) harvassa, silla saimme peraamme taas kerran niin valtavia lapsijoukkoja ettei tosikaan. Phalomben koulusaalis oli viela heikompi, rankan sateen vuoksi tiet olivat perin pehmeassa kunnossa ja ehdimme ainoastaan kolmeen kouluun.

Kollega jatkoi matkaansa perjantaihin, joten mina palasin bussilla eilen illalla kotiin. Olemme todenneet, etta kaikki paasevat helpommalla, kun en raahaa Tirppaa mukaan tyomatkoille, mutta en myoskaan yovy pois kotoa yhta yota enempaa. Iltalentojen puuttuessa (kasittaakseni Blantyren kenttaa ei saa kayttaa pimealla, silla siella ei ole valoja...) bussi oli ainoa mahdollinen vaihtoehto, joskaan se ei taida olla ihan sallittua vakuutusmielessa. Talla kertaa kaikki meni kuitenkin hyvin, bussi ei hajonnut ja olin kotona ihan siedettavaan aikaan. Matkailu on kylla ihan mukavaa ja avartava, mutta aika uuvuttavaa. Onneksi on kohta viikonloppu!

Loysin vihdoin, lahes kolmen vuoden jalken viimein sopivan vapaaehtoistyokohteen itselleni. Mahan olen vanha vapaaehtoistyon himopuurtaja, mutta taalla sopivan paikan loytaminen on ollut haastavaa. Toiden jalkeen ei minnekaan enaa oikein voi eika jaksa menna ja sitoutuminen esim. johonkin orpokotiin tai katulapsijuttuun vaatisi vaatisi lasnaoloa ja aktiviisuutta Lilongwessa mielellaan vahan useammin kuin mita olin ja olen paikalla tyo- ja vapaa-ajanmatkojen vuoksi. 

Ministry of Hopen Crisis Nursery on tarkoitettu alle yksivuotiaille vauvoille, jotka on hylatty joko kokonaan tai joiden perheet (vanhemmat) ovat vakavasti estyneet valiaikaisesti hoitamasta heita. Nursery sijaitsee isossa talossa eraalla Lilongwen keskiluokkaisista asuinalueista. Paikkaan mahtuu korkeintaan 40 vauvaa, nuorimmat ovat aivan pienia ja vanhimmat vahan reilun vuoden ikaisia. Kaikenlainen apu, myos erittain satunnainen vapaaehtoistyo on erittain tervetullutta. Paikassa on vauvoille tietysti oikeat hoitajat, mutta ruokailuihin ja leikittamiseen lisakadet vastaanotetaan avoimin sylin.

Kaytiin perjantaina Tirpan kanssa esittaytymassa ja kyselemassa mm. vanhojen vauvanvaatteiden tarpeesta. Paikan johtaja toivotti meidan tervetulleiksi koska hyvansa. Olin itse jotenkin ajatellut, etta Tirpan kanssa auttelemaan meneminen olisi mitenkaan sopivaa, mutta johtajan ennakkoluuloton suhtautuminen seka paikan epalaitosmaisuus saivat minut muuttamaan mieleni. Niinpa me jo esittaytymiskaynnilla menimme vauvojen joukkoon. Tirppa seurusteli ikaistensa kanssa (mika mahtava lottovoitto vihdoinkin voida seurustella muiden vauvojen kanssa) ja mina leikitin ja sylittelin muutamaa vahan vanhempaa taaperoa.

Ihan mahtavaa, sinne mennaan ensi viikollakin! Harmi vaan, etten loytanyt paikkaa yhtaan aikaisemmin!

Sen verran on aika siihen, etta kolmas vuosi sopimuksesta umpeutuu. Sopimustyyppi on sellainen, etta uutta jatkoa ei samaan sopimukseen voida tehda. Mita sitten tapahtuu on talla hetkella insallah, eli toistaiseksi ei ole mitaan tietoa siita, missa ollaan ja mita tehdaan. Ei kun valehtelen. On meilla suunnitelma huhtikuulle, mutta siihen se jaakin.

Rouva Isopomon kanssa ollaan kovasti keskusteltu siita, milla tavoin voitaisiin mahdollisesti loytaa mulle valiaikainen jatkopesti taalta. Mua oikeasti tarvittais edes siksi aikaa, kun meidan osaston uusi pomo on rekrytoitu ja saapunut maahan (realistinen arvio ehka kesa-heinakuussa), silla osasto on pahasti alimiehitetty eika taalla ole mun lisakseni talla hetkella ketaan kv-staffia.

Ollaankin siipan kanssa puhuttu, etta ostettais kevalla meno-paluu Malawiin, lahdettaisiin huhtikuussa lomalle Suomeen ja tultaisiin takaisin tanne toukokuussa joko olemaan viela joksikin aika tai sitten myymaan koko irtaimisto ja pistaman homma pakettiin. Vaikka toissa onkin valilla aika ahdistavaa ja turhauttavaa ja vaikka Malawi on tavallaan jo nahty, mieli tekis jaada (siis jos mahdollista) vaikka vuoden loppuun. Silla aikaa loytaisin varmaankin uuden duunin jostain maailmalta ja Suomeen tuloa voitaisiin viela vahan lykata.

Joku voisi tietty kysya, miksen ole etsinyt sita uutta duunia jo nyt. Olenhan mina, mutta viime vuoden tokalla puoliskolla ei tarjolla ollut  mitaan mita olisin voinut hakea. Jossain entisessa elamassa olisin saattanut olla kiinnostunut Afganistanista, Sudanista, Chadista tai Sierra Leonesta, mutta nyt en ole valmis jattamaan siippaa ja Tirppaa jonnekin muualle kun aiti kay vahan toissa (ovat siis non-family paikkoja). Suomestakin oon katsonut, mutta siella nyt on viela vahemman mitaan relevanttia ollut tarjolla loppukevaasta aloitettavaksi. Paluu kotimaahan on talla hetkella kuitenkin vasta kolmas vaihtoehto – jos ei mikaan muu tarppaa.

Taman lahempaa ei ruokani varmaan ikina tule lautaselle. Tein Tirpalle asken kasvissapuskaa, jonka joka ikinen osa (paitsi oliivioljy) oli omalta kasvimaalta. Mahtavaa. Naa on naita lampimassa ilmanalssa asumisen hyvia puolia. Erityisesti mua ilahduttaa kaikkien perusvihannesten lisaksi se, etta meilla on oma maissipelto, jossa ei siis kasva sita malawilaisten kayttamaa valkoista (mautonta) maissia, vaan ihanaa keltaista maissia. Nam.

En tainnut viela mainita, etta kohta kananmunatkin tulevat omasta "kanalasta", rintafileet joudutaan ehka viela ostamaan kaupasta...