Taalla asuessa joutuu miettimaan, keita pitaisi auttaa ja miten. Tyon kautta toki pyrin vaikuttamaan myonteisesti malawilaisten lasten elamaan, mutta vapaa-aikanakin auttamispyyntoja tulee monelta taholta. Kerjalaisia ja katukaupustelijoita ei ole mitenkaan hirveasti, mutta ne vahat ovat sitakin sitkeampia. Periaatteeni on ollut, etten anna kerjaaville lapsille rahaa, koska sitten niilla ei ainakaan ole mitaan motivaatiota kouluttautua tai edes yrittaa tehda jotain jarkevaa elantonsa eteen. Mutta miten kohdella jalatonta miesta tai kehitysvammaista naista, joka kerjaa liikennevaloissa?

Kaikkia ei voi auttaa. Sain yhtena paivana hepulin, kun bensiksella yksi tyyppi (terveen oloinen) oli ihan yltiosinnikas eika jattanyt mua rauhaan. Pidin sille pitkan palopuheen siita, etta vaikka olenkin valkoinen, ei se tarkoita automaattisesti sita, etta olisin superrikas (vaikka olenkin niiden mittapuulla, kun kuukausitulot ovat alle 50 $) ja etta mulla on perhe yllapidettavana ja olen kaynyt koulua niin ja niin monta vuotta paastakseni tahan jne jne jne. Mies vain seisoi hymyilleen siina ja sanoi etta "yes Madam, but I'm really hungry". Minkas teet. Mulla ei ole sydanta olla niille tosi julma tai kylma ja yritan lahinna, jos mahdollista, valtella kerjalaisia.

Toisaalta olen sita mielta, etta on epareilua, etta mina voin tuhlata kaupassa joidenkin kuukausipalkan verran rahaa silmaa rapayttamatta. Toisaalta taman hetkinen tilanne ei ole tullut mitenkaan annettuna, vaan olen joutunut ponnistelemaan sen eteen.

Yritan olla reilu ja antaa mahdollisuuksia mahdollisimman monelle esimerkiksi palkkaamalla pariskunnan molemmat puolet meille toihin (vaikkei toita oikeasti olisi kuin yhdelle), ostamalla mahdollisimman paljon tuotteita suoraan paikallisilta, kayttamalla malawilaisia palveluita ja teettamalla asioita eri ihmisilla. Silti tunnen valilla omantunnon pistoksia, kun en joka kerta tue paikallisia yrittajia tai anna rahallista apua sita pyytaville.