Maanataikokouksen jalkeen tunsin itseni melkoisen holmoksi. Kokouksessa oltiin kasitelty pitkaan jarjeston oman laakarinvastaanoton tarpeellisuutta. En jaksanut innostua keskustelusta sen suuremmin, onhan noita yksityislaakareita  taalla muitakin. Totesin toiselle uudelle valkoiselle, etta ehka olemme liian varakkaita ja liian terveita, koska asia ei meita liikuta.

Niin se tietty olikin. Eipa tullut mieleen, etta maassa, jossa HIV on virallisesti 14% kansasta (ja epavirallisesti varmaan viela suuremmalla osalla), on tyopaikallakin tietty HIV positiivisia. Asia selvisi mulle vasta, kun keskustelu siirtyi HIV-laakitykseen ja tyontekijoiden huoleen siita, mita kay hoitolinjaukselle, jos hoito siirtyykin toiselle laakariasemalle.

Ei ihme, etta niita kiinnosti laakarivastaanoton tulevaisuus aika paljon enemman kun minua. Mutta miten en ollut tullut tajunneeksi asiaa. Tunsin itseni todella typeraksi jalkikateen. Onneksi en ollut avannut suutani julkisesti.