Tanaan on pitkasta aikaa aika huono Malawi-paiva. Toissa mikaan ei etene tai suju - tai siis sujuisi, jos joku muukin viitsisi tehda omat tyonsa ajallaa. Istun taalla odottelemassa (ja soittelen sadatta kertaa peraan), etta asioille tehtaisiin jotain, jotta voisin taas tehda tyotani. Eipa niin, tanaan tyokaan ei oikein nappaa (hermojen kiristymisen huomaa erityisesti siita, etta olen huomannut joka ikisen puhelun paatteksi nayttavani keskisormea puhelimelle...). Tassa onkin mennyt yllattavan pitkaan siten, etta olen nahnyt tehdulla tyolla jonkun tarkoituksen. Just nyt se on pahasti hukassa. Asiaa ei yhtaan auta, etta pomo on tyomatkalla ja sijaispomo on maailman kadettomin eukko, joka onnistuu tappamaan musta aina sen viimeisenkin motivaation hitusen.

Inhoan tata tehottomuutta ja ennen kaikkea inhoan sita, etta se tarttuu niin vahvasti. Pelkaan jo nyt sita aikaa, kun mun pitaisi palata Suomeen toihin. Miten ma ikina selvian siita hardellista, kun olen paastanyt itseni valahtamaan tahan '"sitten joskus" tyomoodiin???? Tai olenhan ma tarvittaessa taallakin edlleen erittain tehokas - ikava kylla niita tarvittavia kertoja vaan on niin vahan...

Jos voisi edes suunnitella jotain kivaa matkaa. Mutta kun ei. Kalenteri on ihan taynna joulukuun alkuun ja sitten onkin jo vieraita ja sitten... Nyt just olen alkanut miettia, pitaisiko sita sittenkin torsata ja tulla jouluksi Suomeen, edes vaikka viikoksi.

Varsin nihkea fiilis. Kai se tasta taas huomenissa.

EDIT: Kun ei ollut parempaakaan tekemista, sain vihdoinkin laietttua ne kuvat siihen Aktiivisunnuntai-paivitykseeen