Jos olisin olllut fiksumpi, olisin ajoittanut Malawiin paluun ja töihin paluun väliin vähän enemmän aikaa. Maanantaina palatessani sorvin ääreen olin vielä melko uupunut Helsingin kämpän tyhjäämisestä ja muutosta, laukkujen pakkaamisesta ja rasittavasta matkasta sekä Malawi-elämän käynnistymisvaikeuksista. Nyt siihen päälle on isketty armoton työstressi ja tihentyneet yösyötöt (Tirppa kun kieltäytyy päivisin pullosta ja kompensoi sitä ehkä syömällä yöllä useammin. Tai jotain), joten aivot ovat ihan muusia enkä voi todellakaan sanoa olevani parhaimmillani.

Malawissa ei ole ollekaan niin kamalaa kun etukäteen pelkäsin. Ehkä arkisia vastoinkäymisiä ei vielä ole ollut riittämiin... Tokihan silmä oli taas ehtinyt tottua Suomen kesän voimakkaampiin väreihin, yleiseen siisteyteen ja korkeampaan kehitystasoon, mutta silti mikään ei täällä pistänyt silmään mitenkään erityisen pahasti. Paitsi pölyisyys ja halistuneet värit, mutta niihinkin olen taas jo tottunut. Muutama juttu, kuten nettiyhteyden hankkiminen kotiin on sujunut jopa yllättävän jouhevasti - ihan kun ei kehitysmaassa ei oliskaan. Sellainen jännä kuriositeetti paluuseen tosin liittyy, ettei oltu ehditty jaa kuin ehkä 500 metriä lentokentältä poispäin, kun nähtiin ensimmäinen malawilainen kusella tien pientareella...

Duunissa sen sijaan on viisi miljoonaa kertaa hirveämpää kun osasin edes pelätä. Lapsesta erossa oleminen ei ole kovin paha rasti, luotan siippaan täysin ja lounastauon ja imetysvapaiden (vaikka äitiysloma olikin naurettavan lyhyt, kuuluu meille imetysvapaita 1h päivässä + kohtuullinen aika matkaan) vuoksi eroaika on pisimmilläänkin 4,5h eli ei ollenkaan paha. Sen sijaan kollegat ovat osoittaneet kädettömyytensä oikein big time. En nyt olettanutkaan kaikkien muiden harteille langenneiden työtehtävien olevan priimakunnossa, mutta ajattelin, että monen sivun ohjeiden, ohjaustapaamisten ja exceleiden avulla jengi olisi edes pikkusen voinut tsemapata, ettei kaikki olisi ihan retuperällä minun palatessani. Vaan ei. Kaikki on ihan päin hittoa ja nyt alkaakin sitten megalomaaninen jälkienkorjausoperaatio. Huoh. Onhan se nastaa, että junioriksi mulle on langennut vastuuta enemmän kun koskaan olisi voinut kuvitella, mutta just tällä hetkellä olisin mielummin se vähäpätöinen maan matonen, jonka tekemisistä tai tekemättä jättämisistä ei olisi kenenkään muun työn kannalta mitään merkitystä.

Kollegojen vastaanotto on kyllä ollut sitäkin ylitsevuotavampaa. Nyt kun olen äiti, olen malawilaisten silmissä vihdoin oikeasti joku ja aikuinen. Tuntuu käsittämättömältä, miten lapsen saaminen voi vaikuttaa muiden ihmisten asenteeseen näin paljon, mutta se on vain uskottava todeksi. Ennen olin toimistolla "white girl", nyt olen "sentään" mama.