Mitä enemmän tiedän Malawissa oleskelusta, sitä varmempi olen, että minusta tulee aika sietämätön ämmä kolmen vuoden aikana. Maa itsessään kuulostaa kivalta, mutta valkoisten oletettu käyttäytymismalli ei välttämättä vaikuta minuun kovinkaan positiivisesti. Varakkaana valkoinena minun nääs oletetaan palkkaavan henkilökuntaa. Jos nyt ei pilvin pimein, niin kahden hengen taloudessa tulisi kuulema olla ainakin sisäkkö/siivooja ja puutarhuri. Niin ja yövartija (ehkä jopa erillinen päiväksi). Ja kokkikin olisi hyvä olla.

Paikalliset kuulema katsovat karsaasti, mikäli EI palkkaa ketään. Kotitaloudet työllistävät tuhansia maassa, missä muuten matalasti koulutetun henkilön työnsaantimahdollisuudet ovat rajalliset. Palkat maksetaan verottomina suoraan käteen (hallituksen halu puuttua asiaan on minimaalinen, sillä verojen jahtaus veisi välittömästi tuhansia työpaikkoja) ja palvelusväelle on mahdollisuuksien mukaan tapana tarjota lounas sekä lääkärinkäynti sairauden sattuessa. On siis lottovoitto päästä hyvään talouteen (lähde: Suomen kunniakonsuli Malawissa, jonka tapasin tänään).

Ikävä puoli tässä on, ettei minusta tunnu kovinkaan hyvältä panna joku siivoamaan jälkiäni, saati sitten laittamaan minulle ruokaa. Olen läävä ja on tosi hävettävää päästää ketään ulkopuolista näkemään se. Hävettää myöskin päästää sitä samaa ihmistä pesemään ja silittämään omintakeisesti korjattuja vaatteitani. Ehkä Malawissa ei ollakaan ennen nähty ilmastointiteipillä lyhennettyjä housuja...

Pahinta on kuitenkin se, että pohjimmiltani OLEN mukavuudenhaluinen paskiainen ja minussa on leivää hyppyyttäjän vikaa. Jos joku passaa vuosia, voi olla tosi tiukka paikka palata takaisin pohjolaan tekemään kaikki asiat itse. Kerran passattu, aina passuuttaja. Ai että, miten ihana musta tuleekaan. Koittakaa vaan kestää!