Kaytiin tana aamuna tyokaverin kanssa patsastelemassa ja edustamassa firmaa kansallisen koulutuspaivan kunniaksi jarjestetyssa tapahtumassa. Paikalla oli apulaisopetusministeri ja muutama muu tarkeana itseaan pitava henkilo. Tavallaan oli ihan kiintoisaa.

Ekaksi meidat pistettiin odottamaan apulaisministerin kanssa yhteen luokkahuoneeseen, kun jarjestelyt olivat viela kesken. Homman piti alkaa yhdeksalta, me oltiin paikalla 9.15 ja ministeri oli jo pitkaan istuskellut siella. Aika hammastyttavaa. Hengattiin siina aikamme ja kun kaikki oli valmista, lahdettiin kiertelemaan eri koulujen standeja. Ehka noin 15 koulua oli saanut kunnian esitella omia tuotoksiaan. Suurin osa niista oli yksityiskouluja, millaan tavallisilla kouluilla ei taalla ole sellaisia varastoja kasityomateriaalia tai muuta vastaavaa. Julkisten koulujen standit olivat todella liikuttavia, erittain vahista aineksista oltiin pyritty kasaamaan edes siedettavia oppimateriaaleja. Ministerilla oli omituinen tapa kaivaa kasilaukustaan pino 20 kwachan seteleita aina kun se naki itseaan miellyttavaa hyvaa tyota. Se siis kulki standilta toiselle ja aina valilla setelitukot ilmaantuivat. Ihan kasittamaton lahestymistapa mun mielesta!!!

Kun kaikki standit oltiin katsastettu, siirryttiin kentalle. Siella oli monta tuhatta lasta (useita kouluja) istumassa jattimaisessa kehassa. Ministerille (ja meille, kuinka noloa) oli varattu paikat katoksesta. Koska oltiin ainoat valkoiset, meidat ohjattiin istumaan ministerin viereen, vaikka kovasti koitettiin paasta takariviin, mista olisi helppoa luikahtaa pois. Ensin oli tervetulotanssia ja laulua, ministerikin liittyi mukaan. Sitten seurasi perinteiseen tapaan avajaisrukous. Sen jalkeen vuorossa oli taas eilaisia tanssi- ja muita esityksia. Liikuttavin niista oli erityisoppilaiden (kehitysvammaisia lahinna) tanssi! Liukenimme paikalta ennen puheiden alkamista. Puhujia oli listassa ainakin kymmenen ja viimeisimpana arvon apulaisministeri. Totesimme, etta on ihan sama, ollaanko paikalla vai ei, kun mitaan ei ymmarrettaisi kuitenkaan.

Jotenkin oli huvittavaa, etta vaikka me emme olleet tukeneet kyseista tapahtumaa emmeka kyseista opettajan lisakoulutuskeskusta (ja sen koulua) millaan tavalla, meita kohdeltiin kuin kuninkaita. Mua aina nolottaa, etenkin kun itse tietaa, miten vahan sita saadaankaan aikaan. Silti kaikki paikalliset tulevat aian kiittelemaan ja kehumaan. Joskus tekisi mieli sanoa, etta ehka ne kiitokset kannattaisi osoittaa johonkin muuhun osoitteeseen...