No, ma jatkan taalla tata yksinpuheluani.

Tanaan olisi todellakin pitanyt olla kamera mukana. Mahan olen intensiivisesti etsinyt meille uutta kotia ja siippa on ollut mukana muutamaan otteeseen, valilla katsomassa valikoituja kohteita, valilla ensiesittelyissa. Tanaan oli paasaantoisesti ensiesittelyja, eli siis ei oltu nahty kohteita ennen. Osa oli aika tavanomaisia, ei mitenkaan kauhean kiehtovia. Kunnes...

Loytyi sellainen siirtomaaherran pesa, etta ei tosikaan. Korkealla Mbuya-kukkulan laella meita vastassa oli jyrkahkolla rinnetontilla valtava puutarha ja vuoristomaisesti mutkitteleva ajotie melkein katosi siihen vehreyteen. Auto jatettiin alemmas ja sitten kiivettiin viela reilusti kiviportaita ylos talolle.

Agentti varoitteli meita, etta "talo on sitten tosi pieni" - niin varmaan. TAi siis pieni takalaisen  keskiluokan mittapuun mukaan, kun majoitustarve on noin 20 hengelle. Kolmihenkiselle perheelle se olisi ihan riittavan suuri. Yhdistetty ruoka- ja olohuone takkoineen, 3 makuuhuonetta ja keittio piisaisivat meille kylla mainosti. Olkkari avautui katetulle terassille, jossa voisi nauttia aamiaista aamuisin ja samalla kiikaroida yli Victoria-jarven ja Kampalan muiden kukkuloiden. Tai sitten siemailla G&T:ta safari-kypara paassaan...

Puutarhassa olisi tila telmia vaikka minkalaisen lapsikatraan, koirista nyt puhumattakaan. Itse asiassa puutarha on niin suuri, etta sita hoitamaan tarvittaisiin todennakoisesti KAKSI puutarhuria, etenkin jos toivoisi muitakin tyosuoritteita kuin haravointia ja ruohonleikkuuta.

Valitettavasti vuokra talla hienoudella oli aavistuksen suolainen. VAikka joudutankin varmaan maksaman vuokraa paljon enemman kuin haluttais, joku kipuraja meilla sentan on... Mutta toisaalta - just because I can! Tama voisi olla se kerran elamassa juttu. Ma vaan mietin, miten ihmeessa sellaisen asumisen jalken voisin IKINA asua missaan kerrostalokaksiossa tai rivarin patkassa tai ylipaataan missaan Suomessa mihin mulla olisi oikeasti varaa...