Jannittavaa, miten tavalliseksi kaikki voi neljassa kuukaudessa muuttua. Ajeltiin eilen Zombaan ja Blantyreen tyomatkalla ja tanaan takaisin. Matkalla ei nakynyt oikeastaan mitaan kovin hatkahdyttavaa (paitsi aika tuore yliajettu koira, jonka sisalmykset olivat tosi levallaan tiella).

Harka- tai aasivankkurit. Paan paalla jattilasteja kantavat naiset. Pyorat, joiden lasti kohoaa korkealle ajajan ylapuolelle. Rekat, joiden lavalla, yleensa ylitayden lastin paalla matkustavaa lukuisa maarra tyyppeja. Tien vierustoilla istuskelevat naiset tomaatti- ja sipulinippujen kanssa. Azungua huutavat lapset. Sisaruksiaan selassa kantavat viisi-kuusivuotiaat.

Riivittyihin puihin ei kuitenkaan ehka totu oikein koskaan. Lilongwen ja Liwonden valilla kaikki mika vaan on irti saatu, on sahattu, leikattu, katkottu kaytettavaksi kotona. Vuorten rinteet ovat matalammilta rinteilta taysin paljaaksi kaluttja, korkeammalla on sentaan muutama puu. Katsoessani kaljua maisemaa olen pahoillani seka luonnon etta ihmisten puolesta.