Vuoden aikana olen tavannut jos jonkin nakoista tyontekijaa niin meilla kuin muuallakin. Useimmat ovat hyvin asiallisia ja asiantunteveia, toiset ahkerampia kuin toiset. Ministeriosta loytyy muutama mielenkiintoinen persoonallisuus, mutta kaikkien kanssa on tahan asti tultu toimeen oikein hyvin.

Tahan asti. Meilla on osastolla varsin kipakka nainen, jonka paheisiin kuuluu aarimmainen laiskuus (mm. mut se tyollisti ensimmaisena viikkoina kirjoittamaan tyttarensa haiden kutsukorttiern osoitteita. Listalla oli vaan joku 300 nimea...) Suurin osa rouvan ajasta kuluu voivotellessa, kuinka hirvean kauhean paljon hanella onkan toita ja kuinka tama tyo on aivan liian rasittavaa ja naannyttavaa. Kaikki tyo, mita tyypille annetaan, ajautuu jotenkin kummasti muiden tehtavaksi. Toimenkuvassaan hanella on enimmakseen juttuja, joita hanen taytyy muodollisesti kontrolloida, mutta jotka joku muu oikeasti tekee (johtuen juttujen luonteesta). Toimenkuvan kuuluu kuitenkin yksi isompi asia, jota ei oikein voi antaa muille osastoille tehtavaksi. Joten sen eukko yrittaa nakittaa mulle.

Ollaan toisen kollegan kanssa tahan asti onnistutu aika hyvin valttelemaan nakituksia ja palauttamaan sen tyot sille itselleen. Tanaan se kuitenkin tulistui, kun uskalsin sanoa ihan rehellisesti vastaan. Pyrin valttamaan konflikteja toimistossa, mutta en myoskaan suostu sen eukon pomputeltavaksi (enaa) ihan miten tahansa. Vaikka malawilaiset ovat yleensa tunnettuja hillitysta luonteestaan, se huusi mulle puhelimessa kuin palosireeni eika suostunut kuuntelemaan. Tahan mennessa en myoskaan ole kannellut pomolle, mutta nyt paloi hihat ja soitin ja pyysin tapaamista meidan kolmen valille maanantaina. On aivan naurettavaa, etta yksi ihminen voi terrorisoida koko osastoa ja maarailla kaikkia ihan mielensa mukaan. Kaikkein kasittamatonta on se, ettei kukaan pane hanttiin. Samaa menoa on ilmeisesti jatkunut jo useampi vuosi ja muut vaan kiltisti tekee sen hommat. Ta-ju-ton-ta!