Ma en kylla jaksa Malawia enaa. Siis oikeasti. Nyt kun on taas sahkojen ja vartijoiden (ja ehka auto-ongelmien) suhteen rauhallisempaa ja kaupoista saa ihan hyvin tavaraa ja bensaa on ja poliittisesti ei kauheasti kuohu, niin toimistossa joutuu sit vastapainoksi katsoman ihmisten perseilya sitakin enemman. Ymmartaisin kylla, jos ei jarki kertakaikkiaan riittais, mutta kun kyse on viitsimisesta ja vaivautumisesta.

Eika naemma auta, etta ite seura asioiden edistymisat, kyselee ja muistuttelee vaan ilmeisesti ihan oikeasti kaikki pitaa tehda ite (vaikka jotkut valittavatkin, kun hoitelee kaikki hommat omatoimisesti). Talla viikolla ovat kunnostautuneet meidan HR-assistentti ja meidan ohjelma-avustaja. Arvatkaa 15 kertaa, oliko mun papeitani aitiyslomaa koskien ikina lahetty paakonttoriin hyvaksyttaviksi, vaikka ma kuinka olin kysellyt niiden peraan?!?! No ei oltu. Enta joko meidan ohjelma-avustaja vihdoin jaksaisi noudattaa ohjeita siita, mita rahoja mihinkin tarkoitukseen voi kayttaa (asiasta on siis puhuttu erittain tiiviisti nyt sen 2 vuotta minka mina taalla olen ollut). Joo ei voi. Ja miksipa se jaksaisikaan vaivautua, kun eihan se sita koskaan joudu raportoimaan. Mina saan sitten kaiken paskan niskaani, kun vaaria rahoja on mennyt ihan vaariin kohteisiin.  

Vaan mustapa on tulossa taysin zen. En ole suuttunut kummallekaan, en edes pahemmin vittuillut. Totesin vaan etta jaa. Ihan niin kuin tana aamuna, kun siippa huomasi, etta Suzie oli jostain omituisesta syysta naksauttanut jaakaapin pistorasian pois paalta (tai unohtanut napsauttaa sen paalle) ja sen lisaksi, etta jaakaapissa oli ihan lamminta, myos pakastin naytti sulaneen ihan kunnolla.

Naa on naita paivia kun kaikki on jotenkin haastavaa. Harmi vaan, etta niita paivia on nykyaan ihan alvariinsa.