Kesti hirvean kauan, ennen kuin tunsin liikkeen liiketta. Koska mahakaan ei kasvanut, oli jo vahan huolestunut, mahtaako mahassa olla mitaan elamaakaan. Joulun aikaan alkoi mahasta yhtakkia tuntua muljahduksia ja mahakin retkahti suunnilleen kahdessa paivassa esiiin (joskin se on ihanan pieni vielakin). Nyt mahdun vanhoihin vaatteiin enaa pinnistamalla ja toimistossakin katsotaan mun mahanseutua jo silla silmalla. Kaveri naytti olevan varsin voimakkaasti elossa, kun Kapkapungissa kavimme huuhailemassa 4d-ultrassa.

Muistaakseni vannoin etukateen, ettei kenenkaan tarvitsisi katsella mun ultrakuvia, kun ainakin itsesta muiden ko. kuvien katselu on tuntunut lahina idioottimaiselta. Kai munkin paani sitten pehmenee pikku hiljaa...