Perjantaina oli niin hirvea koti-ikava etta oksat pois. Monista reissusta ja ulkomailla asumisesta huolimatta en ole ikina potenut koti-ikavaa sen kummemmin. Nyt kuitenkin raydyin hirmuisessa tuskassa kuvitellessani kaikkia ihania mokkeja ja grilleja ja saunoja, jotka ovat juhannuksiani tahan saakka sulostuttaneet.

Lauantaina oikein huvitti ja vahan ihmetyttikin, etta mikas siina juhannuksessa nyt niin ihmeellista on. Oonhan ma ollut poissa Suomesta ennenkin tahan aikaan. 

Analysoidessani tilannetta tajusin, etta aina ennen ulkomailla asuessani on asumisaika ollu rajattu, lentoliput kotiin on olleet aina olemassa ja kotiinpaluun ajankohta tiedossa. Lisaksi kaikkialla, missa olen asunut, on tekemista aina loytynyt. Boliviassakin (vaikka asukasluku onkin pienempi kuin Malawissa) oli leffateattereita ja kahviloita ja konsertteja ja menoa ja meininkia. Taalla puskassa ei tapahdu oikeasti lahes mitaan eika muita harrastemahdollisuuksia ole kuin liikunta (ja sekin vain valoisaan aikaan, siis ennen kuutta).

Toinen koti-ikavaa pahentava seikka oli jalka. Tiesin, etta olisi kotona jumissa, jollen saisi jotakuta kuskaamaan mua. Kaikki tuntuivat olevan tana viikonloppuna kiireisia vieraitten kanssa tai pois kaupungista. Niinpa olisin kokottanyt kotona ihan koko viikonlopun yksin, jollen olisi eilen uskaltautunut kokeilemaan autoilua (oli muuten huono kokeilu, sattui ihan samperisti eika tainnut olla kovin turvallista...)

Vanhana telkkarinvihaajana (se on muilla kiva, mutta ei mun kotona) saatan joutua kaantamaan kelkkani. Kun kaikki DVDtkin on kohta jo katsottu.