Perjantaina ei enaa pystytty eika jaksettu miettia, milla ilveella auton saisi takaisin 200 kilomterin paahan Lilongween. Lauantaina ensimmainen homma olikin tehda jonkun sortin toimintasuunnitelma. Taalla hinauspalveluita ei suinkaan loydy tosta vaan puheelinluettelosta katsomalla, kun malawilaiset hinaavat melkein mita vaan koyden paassa… Kun niin harva kayttaa hinauspalveluita, oletin homman jarkkamisen olevan hankalaa.

 

Lopulta hinaus jarjestyi aika helpolla. Totesin, etta en nyt jaksa tehda mitaan hintavertailuita tai muuta vastaavaa, kun koko homma on tarpeeksi stressava muutenkin, joten paadyin soittamaan meidan kuljetuspomolle ja sita kautta sille korjaamolle, missa tyopaikan autot huolletaan. Sielta asiallinen mies tyosti mulle kustannusarvion (kallista kun mika!) hinaukselle ja kun alistuneena suostuin, hinausauto oli matkalla etelaan nopeammin kuin olin osannut toivoakaan. Sovittiin, etta sen kuski soittaisi mulle jostain lahempaa, etta voitaisiin ajaa n. 40 minutin paahan luovuttamaan avaimet ja sopimaan jatkosta.

 

Puoli neljan aikaan kuski soitti ja me suuntasimme paatieta kohti kaverin Rav4:lla.Tie oli ihan kohtuullisessa kunnossa – aina siihen asti kun n. 1/2 km ennen paatieta (ja sita pikkubensista) tie tulvi pahemman kerran (sadetta oli saatu amusta alkaen).Vetta oli tiella vajaa metrin verran, syvimmillaan se oli “sillan” kohdalla (tulva-alueilla “sillat” ovat alaspain kaartuvia betoniluiskia) ja yksi auto oli jo lipsahtanut luiskalta jokeen. Ei auttanut muu kuin vetaa syvaan henkea ja ajaa varovasti lapi. Sydan hakkasi jonkun verran, mutta suoritus oli mallikelpoinen.

 

Carib oli yha tallella ja saatiin matkaan jouhevasti. Tien talle puolelle alkoi kertya jono autoja, kun lahina kuorma-autot ja isot Land Cruiserit uskaltautuivat vesiesteesta lapi. Paikalle tuli pari satsia inkkareita isoine kiiltavine autoineen juuri kun me kurvasimme bensiksen pihaan vastakkaisesta suunnasta ja kun poikia (=nuoria miehia) kovasti epailytti, me annoimme hyvia ohjeita veden ylittamiseen. Pitaa vaan pysya keskella tieta ja olla pysahtymatta… En millaan voinut vastustaa kiusausta olla vahan nalvaisematta poikia. Hymyillen totesin “If a woman can do it, I’m sure you can do it too…”.

 

Vesi ei todellakaan ollut laskemassa yhtaan mihinkan ja meidan piti tehda paatos. Joko jaadaan odottamaan parempaa hetkea (mihin saattaisi menna ehka koko yo) tai otettaisiin riski ja ajettaisiin uudelleen tulva-alueen lapi. Hamaran tuloon ei ollut enaa kovin kauaa, joten paatimme ottaa riskin. Inkkarit taputtivat ja hurrasivat meille ja mina vilkutin ikkunasta kuin kuninkaallinen. Vahan kylla huimasi, vesi oli noussut ja ulottui nyt selvasti konepellille. Tasaisella vauhdilla keskella tieta ajaen homma kuitenkin hoitui, vaikka syvimmassa kohdassa usko meinasi loppua kesken. Vesiesteen ylittaminen (etenkin inkkarien nenan edesta) buustasi itsetuntoa ja olotilaa kummasti.

 

Toivoin autoselkkausten jalkeen rentouttavaa lohoilya rannalla ja leppoisaa uiskentelua. Paskan marjat. Lauantaiaamuna alkanut sade jatkui lahtohetkeen saakka osapuilleen taukoamatta ja ilma oli syksyisen kolea. Jarvella ei oikeesti koskaan sada tauotta. Paitsi tietty just nyt.