Tajusin tanaan, etta musta on tullut just sellainen ikava expatriaatti, jota olisin itse inhonnut ja halveksinut joskus kymmenen, ehka viisikin vuotta sitten. Tapasin nimittain pikaisesti suomalaisen laakarin, joka on tekemassa tutkimusta jarven rannalla aivan pusikossa. Tyyppi oli lapikulkumatkalla Lilongwessa ja koska Mangochista on tanne melkoisesti matkaa, paatettiin, etta nahdaan - vaikka tapaamiselle ei oikeastaan ollut juurikaan aikaa.

Lupasin auttaa ja vieda hanet bussiasemalle, silla matkan piti jatkua tanaan. Lekuri oli ottamassa minibussin ja mina toteisin siihen todella tatimaisesti "se on kylla hirvean vaarallista". Ja onhan se, minibussionnettomuuksia nakee ihan alvariinsa. Etenkaan en itse haluaisi matkustaa Hiacella, johon on tungettu parisenkymmenta matkustajaa ja kaikkien lukuisat kimpsut ja kampsut. Vaan jos haluaa kulttuurisesti autenttista kokemusta ja eniten elamanmakuista matkaa, silloin on parasta menna minibussilla.

Ajellessani kotiin totesin olevani aika ankea. Ilmesti liian tottunut mukavuuteen ja liian erkaantunut seikkailunhaluista, etta kauhistelen muiden valintoja. Oikea travelleri halveksisi mua ja jos totta puhutaan, halveksin kylla vahan itsekin. Tasta ei ole enaa hirvean pitka matka uuteen ilmastoituun maastoautoon, golfin peluuseen ja kaiken malawilaisen mielesta sulkemiseen. Olen siis hyvaa vauhtia kehittymassa sellaiseksi ylenkatseiseksi ihmishirvioksi, minkalaiseksi nimenomaan en halunnut expattina muokkautua. Hirvittaa!!!!